Saukon jäljillä
Biologin saappaissa, osa 3:
Saukon jäljillä
"Ei kahta ilman kolmatta."
Wanha cansa oli taas kerran oikeassa. Pari ensimmäistä blogitekstiäni käsittelivät selvitystöitä direktiivilajien, kuten kirjoverkkoperhosen ja lepakkojen, parissa, joten pidetään nyt ainakin vielä tovi kiinni perinteestä. Tällä kerralla hyökätään saukon kimppuun.
Ei toki kirjaimellisesti, vaikka jossain vaiheessa vuotta 2025 hallituksen esitys vaikutti olevan senkin mahdollistamassa. Saukko on edelleen tiukasti suojeltu luontodirektiivin liitteen IV laji. Itse asiassa, nyt kun aloitin taustajorinat saukosta, hoidetaan esittely kerralla alta pois.
Se veikeämpi näätäeläin
Monien mielikuva saukosta (Lutra lutra) sijoittaisi lajin varmaan hieman omasta lokerostaan ohi. Muistuttaahan saukko lopulta monessa suhteessa aika paljon vaikkapa majavaa tai piisamia, joten helpostihan se sujahtaisi näiden kaveriksi jyrsijöiden joukkoon. Harvempi mieltää saukkoa samaan porukkaan mäyrän tai ahman kanssa. Yhtä kaikki saukko kuitenkin kuuluu näätäeläinten heimoon niin viimemainittujen kuin lumikon ja kärpänkin muassa. Joskin saukot, joihin kuuluu maailmalla muitakin lajeja, muodostaa oman alaheimonsa, joten ihan niin läheistä sukua ne eivät ole kärpälle ja näädälle kuin samaan alaheimoon kuuluva ahma.
Elintavoiltaan saukko eroaa vertaisryhmästään melkoisesti. Siinä, missä muu näätäeläinporukka on aika vahvasti metsäympäristössä eläviä otuksia, saukolle vesi on the elementti. Saukko syövät pääasiassa kalaa, ja mukaan mahtuu vaihtelevasti muutakin vedessä elelevää eläinlajistoa kuten sammakkoeläimiä. Saukko ei siis kumarra viitasammakoitakaan vaan saattaa pistellä toista direktiivilajia poskeensa ilman omantunnontuskaa. Sille se sallittakoon. Akvaattisista ympäristöistä virtavedet ovat saukolle tärkeitä. Useimmiten saukkoja tavataankin jokien ja purojen lähistöllä, joiden törmien koloissa ne myös pesivät. Täysin vesieläimiä ne eivät silti ole vaan voivat liikkua jokien välillä kilometrien matkoja ihan tavallisessa kangasmetsässäkin. Vakituisiksi elinympäristöiksi metsistä ei niille kuitenkaan ole.
Saukkoon ei ihan tuosta noin vain törmää. Paitsi että ne ovat jossain määrin piileskeleviä, ne myös liikkuvat enimmäkseen hämärä- ja yöaikaan. Tämänkään blogin kirjoittaja ei ole koskaan nähnyt saukkoa F2F-tyyppisesti. Vaan sehän ei estä selvittämästä saukkojen esiintymistä eri paikoissa. Niistä voi nimittäin tehdä muitakin kuin suoria havaintoja. Siitä päästäänkin (vihdoin) tekstin pihviin, joka voi niin haluttaessa olla jatkossakin vegaaninen. Lumijäljet on tärkein menetelmä saukkojen – ja joidenkin muidenkin lajien – esiintymistä kartoitettaessa.
Saukkojen lumijälkiä etsittäessä voidaan hylätä ns. tavallisten lumijälkiselvitysten menetelmät. Yleensähän edetään jokin tietty reitti, ja lasketaan kaikki reitille osuvat jäljet lajista riippumatta. No, saukkoselvityksessä mennään tyylikkäästi riman ali ja ignorataan (suom. sivuutetaan. –toim. eli allekirj. huom.) kaikkien muiden lajien jäljet. Homma helpottuu mukavasti, kun ei tarvitse ynnäillä kaikkia rusakkojen poukkoiluja ristiin rastiin. Voi keskittyä itse asiaan.
Hiihtoloma Lapissa firman piikkiin?
Mennään siis selvitettävälle alueelle kävelemään ympäriinsä ja etsimään saukkojen jättämiä jälkiä, right? Nope, pieleen meni.
Lumensyvyys kohdealueella oli Ilmatieteen laitoksen mukaan 70 senttimetrin nurkilla, hieman yli. Höttöiseen pakkashankeen astuminen tavallisilla talvikalosseilla tietäisi uppoamista helposti reittä myöten, kun koko kehon massa olisi yhden kengänpohjan pinta-alalla. Ja pitäisi päästä myös etenemäänkin alkajaisiksi vaikka kilometrin verran kullakin selvitettävällä kohteella. Ei hyvä. Onneksi kotimaista innovointia ja tuotekehitystä vielä tapahtuu, koska pulassahan tässä olisi ollut ilman liukulumikenkiä. Perussuksia leveämmät (selvästi toistakymmentä senttiä) ja lyhyemmät (puolisentoista metriä) sukset, joissa on osassa pohjasta myötäkarvapohja menoa helpottamaan. Eikä tarvitse erikseen monoja, kunhan vain on varrestaan tukeva biolog... anteeksi, siis jalkine.
Saukkoselvityksen maastotöille on koko liuta reunaehtoja. Vähänkään reilumpi lumisade on iso "ei", koska satava lumi peittää lumessa olevat jäljet yllättävän nopeasti. Myöskään heti lumisateen lakattua ei parane mennä maastoon, koska eihän saukot ole todennäköisesti ehtineet vielä tehdä saalistusreissua. Voimakkaampi tuuli estää myös työt, koska se pöllyttää lunta. Sattuneesta syystä loskakelikään ei mahdollista maastoon menoa. Vielä jos ajatellaan biologipolon terveyttä ja hyvinvointia, kannattaa kaikkein kovimmat pakkaset käyttää ennemmin läppärin ääressä työskentelyyn. Kaikista näistä rajoitteista huolimatta sääennuste uhkaili maastotöillä, vieläpä yli viikon pituisella mitä sopivimmalla pätkällä. Siis millä todennäköisyydellä?!
Kalenteriin tarvitsi enää suunnitella alustava maastotyöohjelma. Matkaa selvitettävälle alueelle Länsi-Lappiin (tarkempaa aluetta en tälläkään kerralla paljasta enkä välttämättä saisikaan) oli sen verran paljon, ettei sitä ihan huvikseen halua ajella edestakaisin varsinkaan talvella. Siispä kaksi kartoituskierrosta peräkkäin. Kun päivät oli mietitty ja varattu sääolojen varalta muutama ylimääräinen päivä, alkoi näyttää hyvältä. Paitsi että oli varattava vielä majoitus ja vuokrattava auto. Majoitus mieluusti läheltä selvitysalueen keskivaiheita. Onni oli myötä ja löytyi edullinen majapaikka, jonka hintaan sisältyi vielä aamiainenkin. Mitä muuta voi aamu-uninen biologi enää kaivata? Jaa joo, sen vuokra-auton. Tarpeeksi maastokelpoinen riittävällä maavaralla. Firman sopimusvuokraamolla oli tarpeeksi sopiva kärry valikoimassa ja vapaanakin. Ei muuta kuin varaus vetämään. Toivat auton vieläpä lähtöpäivänä kotipihaan. Melkein yhtä hyvää palvelua kuin meidän firmalla!
Ajomatka Lappiin alkoi maanantaiaamuna, kun olin saanut julmetun lastin kamoja mahdutettua autoon. Sää oli mainio, ja matkamusiikkikin toimi oivallisesti: Capcom music generation: Rockman X1~6-kokoelma ei petä koskaan. Hieman joutui ihmettelemään auton toimintoja, kun ensimmäistä kertaa hyppäsin hybridin rattiin, mutta hyvinhän tuollakin ajoi. Oma autohan oli siis mahdottomuus alkujaankin, koska biokaasua on Lapissa julmetun heikosti saatavilla. Satakunta kilometriä lähimmälle pumpulle plus paluumatka(!) olisi ollut poikkeuksellisen huonoa ajankäyttöä jopa allekirjoittaneelta. Mutta mutta, seitsemän tunnin ajomatka sujui yllättävän nopeasti. Yksi pysähdys kaupungissa X tankin kaivatessa miljoonia vuosia sitten kuolleita eliöitä, ja loppumatka menikin rutiinilla, olinhan käynyt siellä aiemminkin. Tukikohdassa kamat sisälle ja asioimaan käytännössä ihan naapurissa olleeseen sapuskakauppaan hakemaan vähän evästarvikkeita maastopäiviä varten ja ruokaa pariksi illaksi. Huoneessa oli pieni jääkaappi ja liesikin, uunia ei kuitenkaan ollut. Erityisbonuksena huoneessa oli oma pieni sauna. Menopäivänä sellaisille ei ollut aikaa, koska piti päästä ajoissa pehkuihin ja heti aamusta duunimaan.
Loistavan ja ehkä hivenen epäterveellisen aamupalan jälkeen maasto kutsui. Ajomatka ensimmäiselle kohteelle kesti hyvän tovin, koska se oli pohjoisin, joskaan ei kaukaisin. Tunnin ajelun ja auton pysäköimisen jälkeen alkoi tutustuminen liukulumikenkiin, joita kutsun tästedes –kuten ns. oikeassakin elämässä – kaverillisesti liukkareiksi, olkaa mitä mieltä tahansa. Autoahan ei tietysti saanut lähellekään kohdetta, Lapissa kun oltiin, missä teitä ei risteile eteläisemmän Suomen tavoin vähän väliä. Siispä liukkarit jalkaan ja koeajolle. Tiepätkää pitkin lykkiminen tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta ja toi mieleen peruskouluajat. Hyvä vai huono asia, you decide. Vähän matkan päästä oli aika sujahtaa sinne, mihin tavallinen kuolevainen ei mene kuin pakon edessä. Ryteikkö kutsui. Ensin piti vain päästä tienvierusojan yli. Eipä puhuta siitä sen enempää vaan todetaan vain, että pääsin ryteikön puolelle.
Ensimmäinen koettelemus
Paksussa hangessa hiihtely imaisee yllättävän nopeasti mehut ihmisestä. Sinänsä kivat kapistukset nuo liukkarit, mutta höttöisessä hangessa, joka ei kanna kovin kummoisesti, meno alkoi tuntua varsin nopeasti tahmaiselta. Selvitettävä aluekin oli vielä muutamansadan metrin päässä, ja kun kulku kävi risukon läpi, alkoi käydä selväksi, miksi saukkoselvitykset eivät ole sitä kuuminta hottia biologien maailmassa. Lisätään soppaan vielä kiertoreitti vähän helpommin mentävästä kohdasta ja perään toinen samanmoinen, seurauksena harhautuminen sadan metrin päähän uomasta. Sitähän vielä kaivattiinkin! Onneksi maisemat olivat sentään kivat. Viisimetristä kuusentaimikkoa, joo, mutta kun niitä koristaa raskas tykkylumi, näky muuttuu dramaattisesti paremmaksi.
Lopulta päästiin itse selvitettävälle alueelle. Hiihtely jatkui pitkin aika surkean oloisen uoman rantaa, vähän kuin olisi saukkojen Korsossa tai Hakunilassa. Sori, kaikki mainituissa kaupunginosissa asuvat, tämä oli jyväskyläläisen (siellä jossain Kehä III:n ulkopuolella) saama mielikuva näistä luultavasti ihan jees -lähiöistä. Vähän kuin Jyväskylässä Keltinmäki tai Pupuhuhta. Anyway, uomasta kuului hiljainen liplattelu, joten kyllä siellä vesi jollain tasolla virtasi. Kovin vähän yhtään minkäänlaisia lumijälkiä vain näkyi missään, ei edes kärppien tai kettujen. Pujottelurataa sen sijaan tuntui jatkuvan loputtomiin. Upottavassa hangessa lämpökin pyrki kovasti pintaan, kun vaatetta oli turhan paljon päällä. On muuten yllättävän hankalaa hommaa tuo vaatekerroksen arvioiminen pakkasella, jos vähänkin tarvitsee tehdä jotain fyysistä.
Selvisin viimein selvitettävän uomanpätkän toiseen päähän. Enää paluu takaisin jäljellä...! Tässä vaiheessa tuli jo vähän otettua yhteyksiä tiimipäällikköön ja purettua pahimpia ryteikön aiheuttamia patoumia. En edes muista, kumpi hätyytteli alunperin kumpaa, mutta ei kai sillä niin väliä olekaan. Pääasia, että sai vähän kevennettyä sydäntä. Ja saatua hengähdystaukoa. Vähän siinä teamsatessa videokuvatusta ympäristöstä vielä. Ai, eikö saukko edes viihdy noin kapoisessa ojassa? No voi %&#*+$ ja vielä <@=£¤! siihen päälle! Miksi tämä oli alkujaankaan selvitettävissä kohteissa? Ai niin, minähän niitä olin valikoimassa... Paluumatka onneksi sujui nopeammin jälkiä pitkin. Ja vähän tuli tuhmasti uskaltauduttua jäällekin hiihtelemään, kun uoma oli sen verran surkea tapaus. Pahimmillaan siellä olisi ollut nilkkoja myöten hukkumisen sijasta.
Ihan liian pitkän hiihtelyn jälkeen tie tuli vastaan. Ei muuta kuin autoon, ajomatka tukikohtaan. Kamat takaisin sisään, suihkuun, vähän evästä naamaan, soitto kotiin yhtä hyvälle puoliskolle ja surkea tilitys päivän tapahtumista. Kaiken päälle oli hyvä kaatua petiin ja valmistautua seuraavan päivän koitoksiin. Vielä kun seinän läpi ei kuuluisi niin hyvin naapurihuoneesta kuuluvat äänet. No, halvalla ei saanut hyvää tässäkään tapauksessa.
Suksi suolle, sanoivat
Ja meikämaisterihan suksi. Toinen päivä alkoi nimittäin kohteella, joka kiemurteli keskellä oletetun rämeen ja kauempana metsän ympäröimää nevaa. Pakkanen oli kiristynyt edellispäivästä ja jatkoi samalla linjalla tulevinakin päivinä. Auto oli jätettävä taas kauas kohteelta, ja matkaa piti taittaa hiihtäen ensin tietä ja sittemmin polkua pitkin yhteensä parin kilometrin verran. Hyvää kyytiä kun sivakoi menemään, ei onneksi kylmyys päässyt yllättämään. Hapenottokyky ei tietenkään pakkasessa ole samaa luokkaa kuin kesän lämpimässä, joten pieniä puuskuttelutaukoja oli pidettävä aika ajoin. Ja toki oli vältettävä niin hurjaa menoa, että alkaisi hikeä puskea reilummin pintaan, se kun ei pakkasessa olisi suinkaan suorituksen arvoa nostava tekijä. Talviolympialaiset ovat ihan eri tapahtuma.
Joki oli hautautunut paksuun hankeen. Se mutkitteli avoimessa ympäristössä mutta paikoin sulautui niin hyvin, ettei sitä aina ollut huomata ennen kuin oli lähempänä. Maisema oli kerrassaan mahtava, vaikka taivas olikin pilvinen. Matkanteko valkoisessa puuterissa ilman tietoakaan puista ja pusikoista oli ihan erilaista kuin edellispäivän rämpiminen. Täällähän lykki menemään ihan mielellään. Ja käsillään. Vielä kun parinsadan metrin päässä oli lupaavan oloisia jälkiä lumessa, päivä nosti kummasti mielialaa vielä aamuun verrattuna. Joesta tulevissa, vähän lunta kyntäneissä loikkajäljissä oli selvähkö hännänsipaisu mukana. Selvä peli siis, ja reissun ekat saukonjäljet olivat tosiasia. Vaikka työn tarkoituksena oli "vain" selvittää saukon esiintymistä kullakin kohteella dikotomiseen kyllä/ei-tyyliin, näin parhaaksi jatkaa matkaa vielä eteenpäin. Seurauksena olivat toisetkin jäljet. Sitä, olivatko ne saman saukon, tarina ei kerro. Oli joka tapauksessa aika kääntyä takaisin.
Seuraavan kohteen kanssa ei mennyt yhtä putkeen. Tarkoituksena oli käydä toinenkin suunnitelmassa ollut kohde edellisen perään. Ajoin kohteen "lähelle" johtavaa tietä, kunnes tuli stoppi vastaan: tien tukki puunkorjuukonekolonna. Tienvarsimetsästä oli laitettu tukkeja poikki ja pinoon, ja nyt sitten oltiin siirtämässä niitä kuljetukseen. Ohi ei päässyt sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan. Tie oli sen verran kapea, että kääntymäänkään ei mahtunut. Oli siis peruuteltava pari kilometriä edelliseen tienhaaraan, jossa sai kiskaistua taas keulan menosuuntaan. Taivaalta tuli myös kevyttä lumisadetta, joten päivä oli väistämättä pulkassa. Tukikohta, suihku, iltapala, soitto kotiin ja sänky kutsuivat, tässä järjestyksessä.
Yön ja aamupalan jälkeen koitti uusi yritys. Nyt tie oli auki, ja jonkin matkaa korjuupaikan jälkeen kohde odotti. Taas sukset jalkaan ja menoksi. Pettymys. Hyvin nopeasti uoman luokse päästyäni huomasin, että eihän saukko sellaisessa ympäristössä voi mitenkään elää. Surkea ojapahanen oli pohjaa myöten jäässä. Olihan ojanvartta kuitenkin hiihdeltävä jonkin matkaa ja vähän dokumentoitava valokuvin ja sanallisin huomioin. Vaan eipä se sillä muuksi muuttunut. Olisipa saanut sen edeltävänä päivänä paketoitua, jottei olisi tarvinnut turhaan ajella mokoman takia vaan olisi voinut ottaa suoraan lähempänä sijainneen kohteen seuraavaksi. Vaan pääasia oli kuitenkin, että sen sai työpöydältä pois.
Kuumottavat jäät
Päivä jatkui keskikokoisella jokikohteella. Auton sai kerrankin lähelle, joskin parisataa metriä oli tarpeen silti lykkiä menemään metsän läpi. Umpihangessa ei tarvinnut mennä, sillä joku muukin oli ollut jotakuinkin samoilla asioilla ja jättänyt ladun tai ainakin latua muistuttavan kulku-uran suksillaan. Jäljet eivät sentään johtaneet rantaan asti vaan jatkuivat metsään, kun itse taas poikkesin joentörmää ihmettelemään. Joki virtasi ympäristöään selvästi alempana, joten rantaan päästäkseen joutui tamppaamaan sivuttain jonkin verran. Toki se vaihtoehtoinenkin tapa päästä alas oli olemassa, mutta liukkarit taipuvat huonosti syöksylaskuun. Ja kuten jo totesin, nyt ei oltu missään olympiarinteessä. Siispä hiljaa hyvä tulee, ja tulikin.
Rannassa kuuli selvästi, miten joki kohisi jään alla. Vastarannalla näkyi lumessa muutamia pieniä, tummia koloja, jotka johtivat kaikesta päätellen jään alle. Jäätä peittävällä lumella risteili monenlaisia jälkiä: oli metsäjänistä, oli kärppää, kettukin. Kaikki suurin piirtein, kun oli päässyt törmän alas. Lähdin etenemään kapeaa puutonta kaistaletta törmän reunassa ja yritin olla tuiskahtamatta hieman alempana olleelle jäälle. Jään alla kuulunut virtaus ei suuremmin houkutellut. Karttasovelluksenkin mukaan joessa oli monin paikoin voimakkaampivirtauksisia koskiosuuksia. Huh sentään!
Vajaat satakunta metriä puikkelehdittuani välillä metsän puolella puiden lomassa näin tutun oloista kyntämisjälkeä. Hipsuttelin vähän lähemmäs, jotta näkisin paremmin tois puol jokke. Tietenkään jäljet eivät voineet olla samalla puolella selvittäjän kanssa, liikaa vaadittu. Jäljet joka tapauksessa olivat selvästi saukon, sen verran raskaan tuntuisesti siellä oli puskettu lunta tieltä ja jätetty tilalle kourua, johon lumilautailijatkin olisivat tyytyväisiä.
Jatkoin vielä matkaa, osin koska kohde oli lopulta kiva ja kiinnosti nähdä lisää, osin koska matkanteko ei vienyt minua varsinaisesti kauemmas autolta, vaan tein jonkinlaista ympyrän kaarta, jonka keskipisteessä auto oli. Vastaan tulikin vielä parit jäljet, jotka johtivat vastarannan aukkokohtiin. Yksiä jälkiä uskaltauduin kuvaamaan hitusen jäällekin, kun ei ollut kova virtapaikka. Ehkä vain snadisti työturvallisuusohjeiden raja-arvojen sisällä, mutta ei kerrota kenellekään. Sitä paitsi piti minimoida jäällä liikkuminen, ei pysytellä siltä yksikäsitteisesti poissa.
Vielä ehti käydä yhden kohteen. Se sijaitsi mukavasti hiihtomatkan päässä edellisestä, joten säästyin ajomatkalta. Myönnän, mieluummin ajaisin auton kohteen viereen kuin hiihtäisin puolitoista kilsaa sinne. Onneksi puolet matkasta pystyi taittamaan moottorikelkkareittiä pitkin. Huomattava helpotus, kun ei tarvinnut pujotella puiden väleistä. Tosin raskas lumi oli taivuttanut suunnilleen kaikki maakunnan puut kaariksi haittaamaan allekirjoittaneen kulkua. Napakka sauvansivallus laukaisi useamman komeasti pystyyn lumikuorman karistua, suurimman osan ali oli silti limboiltava.
Moottorikelkkareitin päätyttyä jouduin hiihtelemään jonkin matkaa radanviertä, koska vaihtoehtoja ei käytännössä ollut. Aurinko oli vajonnut tässä vaiheessa jo aika matalalle. Vähän matkan päästä vasemmalta kuului jotain rytinää. Pyy? Riekko? Ei, ei kumpikaan eikä mikään lähisukulaisistaankaan vaan palokärki. Puolen minuutin ihailuksi naamioitu hengähdystauko sopi loistavasti tilanteeseen.
Selvitettävä alue saavutettu. Näin heti siihen saapuessani saukon jättämää kourua. Jäljet kulkivat ojasta jokeen ja jatkoivat sitä pitkin ties minne asti. Onni oli puolellani, koska hämärä alkoi hiljalleen laskeutua, ja kohta ei enää näkisi jälkiä. Takaisin autollekin pitäisi selviytyä. Pikainen jälkien dokumentointi ja hiihtäminen jatkui. Päätin olla uhmakas ja kulkea radanviertä riittävän etäisyyden päässä, koska pimeyskään ei houkutellut, ja matka taittuisi metsässä hitaammin, vaikka oli miten moottorikelkkareitti alla. Jossain vaiheessa tajusin radan toisella puolella kulkevan voimalinjan. Ripeästi radan yli, ja matka jatkui varsin kivuttomasti siistillä ja hoidetulla baanalla johdon alla. Autolle ehdittyäni oli jo hyvin hämärää, joten ei muuta kuin kamat kyytiin, ajo tukikohtaan ja jo tutuiksi käyneet iltarituaalit läpi. Lopuksi peitto korviin ja odottamaan seuraavan päivän löydöksiä.
Seuraavana aamuna liikkeellelähtö oli jo paljon helpompi. Tuntui, että homma alkoi olla hanskassa, ja hanskatkin tallessa. Pelottavaa suorastaan. Päivän ensimmäinen etappi oli suurempi jokikohde, ja odotukset olivat lähtökohtaisesti, että sieltä saukkojen jälkiä löytyy. Toiveena oli myös, että auton saisi lähelle, koska ihan selvitettävän alueen vieressä oli asuinrakennus, jonka pihaan johti tie. Osaatte varmaan arvata lopputuloksen. Jep, puolisentoista kilsaa hiihtelyä reippaassa pakkassäässä. Kaikeksi onneksi pääsi tosiaan tietä pitkin pusikkopujottelun asemesta, ja sää oli aivan upean mahtava. Aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, jonka alareunaa rajasivat tykkylumiset kuuset. Pakkanenkaan ei tuntunut ilkeältä täysin tyynessä ilmassa.
Perillä odotuksiini vastattiin. Parit saukon jälket kulkivat jään päällä lumessa. Tutkin myös jokeen laskevan ojan, mutta se oli taas sellainen syväjäätynyt ja suureksi osaksi vielä maisemaankin kadonnut ojanjämä, joka ei saukolle käynyt. Ajatuksena oli jatkaa jokea jonkin matkaa alajuoksun suuntaan, mutta pitkälle en päässyt, kun huomasin, että joen poikki kulki poroaita. Kyllä, aita oli todellakin viritetty jäälle, ja se katkaisi etenemisen kertalaakista. Se näytti jatkuvan kauas metsän puolelle, eikä sitä oikein ollut mahdollista ylittääkään. Onneksi jälkiä oli jo löytynyt.
Toinen kohde sijaitsi lähellä saman joen suuta. Auton sai parinsadan metrin päähän, mikä toi kaivattua vaihtelua ja ilahdutti huomattavasti. Joenvartta ei sitten ollutkaan oikein mahdollista edetä turvallisesti rannan puolella puuston takia, vaan reittivalinnaksi päätyi jää. Voimakas lotina suksien alla ei herättänyt suurta turvallisuudentunnetta. Varmasti, Lapissa kun oltiin, jääkerros oli paksu ja kantoi – todistettavasti – myös moottorikelkan, ja kulki jäällä myös suksien jälkiä. En vain päässyt eroon ajatuksesta, että humahdan ennen pitkää heikommassa kohdassa jään läpi se siitä selvityksestä ja samalla biologista. No, olisihan meitä työttöminäkin ihan kunnioitettavan kokoinen joukko, ja joku saisi perinnöksi vakanssin luontokonsulttina. En kuitenkaan vajonnut jäihin vaan selvisin kirjoittamaan tätäkin tekstiä (sori). Ai niin, niitä saukkojen jälkiäkin tuli taas vastaan, ja hyvä putki jatkui.
Päivän kolmannen kohteen aikana alkoi sataa lunta. Olin edennyt vähän pienempää jokea pitkin hyvän tovin ja nähnyt mahdollisia saukon jälkiä. Ne olivat kuitenkin liian epävarmoja tunnistuksia, joten oli parempi jättää kelpuuttamatta. Joen eräässä kohdassa törmäsin johonkin ihan muuhun: laajaan esiintymään lumen ja jään muodostamia kukkia. Näytti kuin koko joki olisi ollut yhtä isoa kukka-asetelmaa. Luonnollisesti oli pysähdyttävä nappaamaan pari kuvaa niistä. Lumisade, niin hiljaista kuin lopulta olikin, katkaisi matkan, ja oli palattava takaisin tukikohtaan. Kellokin alkoi olla jo pitkällä iltapäivän puolella.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Viides maastopäivä lykkääntyi myöhemmäksi lumisateen takia. Ei välipäivänäkään tarvinnut käsien päällä istuskella, tehtyjä havaintoja oli nimittäin mahdollista työstää jo selvitysraporttiin. Myös seuraavia maastopäiviä oli hyvä suunnitella vielä tarkemmin, mutta ennen muuta välipäivänä oli hyvä nojata hieman taaksepäin, ottaa rennommin ja palautua neljän päivän ryttyytyksestä. Edessä oli vielä useampi päivä, joista saattaisi tulla raskaita. Jälkikäteen tuli todettua, että havaittu lumisade oli hyvin paikallinen, ja maastoon olisi voinut liikahtaa myös välipäivän aikana. Ehkä olisi kannattanutkin, sitähän vielä ihan laiskistuu moisista rötväyspäivistä!
Jäljellä olevat päivät eivät radikaalisti poikenneet edeltäneistä. Meno oli reippaampaa, mikä johtui epäilemättä suureksi osaksi tunteesta, että homma alkoi olla voiton puolella. Fiilis oli hyvä, samoin sää. Ainut kupru oli kylmyys, joka pureutui erityisesti, ja oikeastaan vain, sormiin, jotka ovat tämän biologin arin paikka viileämmässä ilmanalassa.
Käydyt kohteet noudattelivat tuttua kaavaa. Joilla näkyi kiitettävän pian saapumisen jälkeen ensimmäiset saukon jäljet, kun taas ojakohteilta niitä ei löytynyt etsimälläkään. Pari erityistä havaintoa haluan reissun loppupuolikkaalta vielä mainita. Välipäivän jälkeen homma starttasi melkeinpä ilotulituksen kera, kun heti ensimmäisellä kohteella eteen lävähti hiihdellessä hyvän kokoinen kolo, jonka edustalla oli saukon jälkiä. Tiimipäällikkökin oli sitä mieltä, että tuli melkoinen lottovoitto, saukon pesäkoloja kun ei löydä yleensä etsimälläkään. En nyt lottovoitosta tiedä, ehkä viisi oikein, ainakaan ei kuutta, mutta kyllähän se mieltä lämmitti. Tuskin kolossa lisääntymispaikkaa oli, mutta varmasti saukko siellä lepäilemässä on käynyt.
Toinen kiva havainto oli viimeisellä kohteella. Pienikokoisella joella uskalsi hiihtää ihan jääkannen päälläkin, ja saukko oli painanut menemään koko selvitysalueen poikki ja jäljet kulkivat vielä pidemmällekin kummassakin päässä. Karvakaveri oli keksinyt siinä jäällä heittää osapuilleen kaikkein saukkoisimmat temput. Perustepsuttelun ja auraamisen lisäksi se oli pitkin matkaa moneen otteeseen syöksynyt vauhdilla ja heittäytynyt vatsalleen liukumaan. Miksi? En tiedä, mutta niin saukot tiettävästi tekevät. Ihan vain because they can? Erityisen mieleenpainunut hetki oli, kun vastaan tuli joen yli kaatunut puu, jonka ali saukko ei ollut mahtunut, ainakaan siinä kohdassa. Piti biologinkin oikeasti nostella jalkoja yli päästäkseen. Ei ollut saukonkaan tyyli ollut häävi. Alastulo näytti nimittäin siltä, että saattoi nenään sattua. Ainakaan ei tultu jaloilleen alas. Biologi 1 – saukko 0.
Viimeisenä maastopäivänä piti vielä käydä solmimassa yksi langanpää. Neljäntenä päivänä yllättänyt lumisade jätti silloin leikin kesken, joten nyt oli hyvä hetki käydä tsekkaamassa ja varmistamassa saukkohavainto. Jottei homma mitenkään äityisi liian helpoksi, päivään osui eräs jännittävä autoepisodi. Käynnistettyäni menopelin ja lähdettyäni liikkeelle alkoi kojelaudassa vilkkua vikavalot kuin open-kyltti kebab-pizzerian ikkunassa. Osapuilleen jokaisessa auton toiminnossa oli muka yhtäkkiä vikaa. Kärry kulki kuitenkin ihan normaalisti, eikä muutakaan ongelmaa ollut havaittavissa. Pysähdyin kuitenkin levähdyspaikalle ja soitin vuokrafirmaan. Palasivat kohta asiaan, ja lopputuloksena vaihtoehdot olivat käytännössä: 1) haen vaihtoauton yli sadan kilometrin päästä tai 2) jatkan käytössä olleella autolla reissun loppuun tai siihen asti kuin auto kestää. Koska lähtö kotiin oli seuraavana päivänä ja hakukeikka olisi viivästyttänyt viimeisen maastopäivän ohjelmaa ehkä jopa niin, että hommat olisivat jääneet kesken, vaihtoehto 2 oli itsestäänselvyys. Plus pieni jännitys tekee elämästä, no, jännittävämpää. Todennäköisesti auton järjestelmä kuitenkin vain reagoi kovaan pakkaseen hivenen ylivarovasti. Lopputulos: ajoin kohteelle, varmistin saukon esiintymisen siellä ja palasin tukikohtaan kaikkeni antaneena.
Kaikki maastopäivät oli saatu onnellisesti pakettiin, osin pienin yllätyksin. Tunnustan, että viimeisen maastopäivän kunniaksi annoin itselleni luvan hakea läheisestä kaupasta hyvän brittiläisen siiderin. Se oli hyvä nautiskella saunan päälle. Huom.: työajan ulkopuolella. Eikä illalla ollut niin kiire nukkumaankaan, koska aamulla ei tarvinnut herätä maastoreissulle. Kunhan aamupalalle ehti.
Sitten kotimatkalle, jahka kaikki kamat oli saatu sullottua autoon. Sääennusteen mukaan ei ollut kiire, mutta turhaa kuhnailua oli kuitenkin hyvä välttää. Matka sujui taas leppoisasti hyvän musiikin äärellä. Paluuseen sopi Turrican soundtrack anthology. Videopelimusiikki = elämä. Iltasella alkoi lumisade, joka seuraavana päivänä äityikin melkoiseksi myräkäksi. Uutisissa raportoitiin useista kolareista. Omalla kohdallani piti saada puolestaan saukkoselvitysraportti pakettiin. Tätä kirjoitettaessa se on ollut jo tovin taputeltuna, ja seuraavat seikkailut ovat kalenteroituina. Kevään ekat viitasammakko- ja liito-oravareissutkin ovat hyvällä mallilla.
Ennen kuin kumpikaan teistä lukijoista ehtii kysyä, kyllä, näin reissulla myös niitä poroja. Viimeiseen maastopäivään asti joutui odottamaan, mutta ainahan sokeri jää pohjalle. Vastaan ajanut auto vilkutteli kaukovalojaan ja varoitti mahdollisesta vaarasta. Sittenhän sitä hiljennettiin vauhtia, kun sisämutkan puolella juoksenteli pieni porukka tunturipeuroja. Halusivat vielä tienkin ylittää, joten mikäpäs siinä. Oivallinen hetki antaa kohteliaasti tilaa ja kaivaa pelkääjän paikalta puhelin esille. Pitihän tilanteesta dokumenttia saada. Ja ei, en ostanut poronlihaa reissulta. Mieli kyllä teki, mutta pirullisen hintaista se on. Tällä palkalla jäi toiseen kertaan.
Millainen tehtävä sinulla olisi biologillemme? Ota yhteytä minuun tai Markoon, niin saat juuri sinun kunnan tai projektin tilanteeseen sopivan luontoasiantuntijan.
Valtteri Jokinen, +358 44 710 8539
Marko Takala, +358 44 902 3328
etunimi.sukunimi@welado.fi