Biologin saappaissa 2: Kirjoverkkoperhonen - tavis vai uhis?

Biologin saappaissa, osa 2:

Kirjoverkkoperhonen - tavis vai uhis?

"Suloisessa Suomessamme

Oisko maata armaampaa

Kuin on kaunis Karjalamme

Kirjoverkkoperhosen maa"

Hieman mukailtu Karjalaisten laulu johdattaa meidät tämänpäiväiseen aiheeseen. Edellisen artikkelini lepakot olivat ns. direktiivilajeja, joten lentävillä lajeilla on luontevaa jatkaa perhosmaailmaan ja erityisesti kirjoverkkoperhoseen. Näitäkin sain nimittäin kunnian selvittää maastokauden lopulla pariin kertaan. Sesongin jäätyä jo taakse ehtii taas kirjoittaa nähdyistä ja koetuista, kukaties hienoistakin hetkistä villin luonnon keskellä. Parasta duunia koskaan? Napataan ennen päivän seikkailua kuitenkin tämän postauksen lajista hieman taustatietoa.

Mikä ihmeen kirjoverkkoperhonen?

Kirjoverkkoperhonen (Euphydryas maturna) on keskikokoinen, pääosin oranssin ja mustan kuvioima täpläperhosten heimoon kuuluva päiväperhonen. Lajiin voi törmätä lentelemässä kesäkuusta heinäkuun puoliväliin aurinkoisissa metsänreunoissa, metsäteillä, hakkuuaukioilla, puoliavoimissa metsissä ja vastaavissa paikoissa. Yhdistävänä tekijänä habitaattien välillä on reilu määrä kangas- tai metsämaitikkaa kenttäkerroksessa. Lisäksi on syytä olla seikkailemassa oikeassa osassa Suomea. Otuksen levinneisyys, nähkääs, on hyvin pitkälti kaakkoiseen Suomeen painottunut. Jos vetää suorat viivat Joensuusta Iisalmen, Tampereen ja Lahden kautta Lohjalle, saadaan alue, jonka sisään mahtuu helposti 95 prosenttia kotimaisista kirjoverkkoperhoshavainnoista. Mitä lähemmäs maan kaakkoiskolkkaa mennään, sitä runsaampi laji on. Suomenlahden perukoilla yksilöitä on oikeaan aikaan vuodesta varsin tavallista nähdä liihottelemassa kangasmetsien laitamilla. Mutta!

Niin tavallinen laji kuin kirjoverkkoperhonen osissa Suomea onkin, se kuuluu ns. direktiivilajeihin. Tarkemmin sanottuna se on EU:n luontodirektiivin liitteiden II ja IV laji, mikä tarkoittaa vielä tiukempaa suojelustatusta kuin vaikkapa lepakoilla tai viitasammakolla, jotka ovat "vain" liitteen IV lajeja. Siinä, missä jälkimmäisten lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminenkin ovat kiellettyjä (sekä tietysti yksilöihin kajoaminen), liitteen II lajeilla edellisen lisäksi ensisijainen suojelutapa on Natura 2000 -alueiden perustaminen. Selkokielellä siis kirjoverkkoperhosille pitäisi periaatteessa perustaa omia Natura-alueita lajin suojelemiseksi. Tiukkaa settiä, eikö?

Henkilökohtainen kirjoverkkoperhossuhteeni

Oma suhteeni kirjoverkkoperhoseen ei ainakaan tee lajia koskevista luontoselvityksistä helpompia. Asuin ensimmäiset pari vuosikymmentä lajin ydinalueella Lappeenrannassa. Alakouluiässä perhosharrastukseni kautta lajista tuli hyvinkin tuttu, ja olen aina tottunut pitämään sitä kaikin puolin hyvin tavallisena perhosena, ei nyt ehkä ihan nokkos- tai sitruunaperhostavallisena mutta muuten hyvinkin peruslajina. Niitä tuli ja meni, reaktio oli kutakuinkin olkien kohautus: "Jaa jaa, siinä taas yksi maturna..." Ja sitten matka jatkui etsimään jotain kiinnostavampaa lajia.

Vasta paljon myöhemmin aloin sisäistää, kuinka huimasta lajista on kyse. Hiljattain selvitysten yhteydessä kirjoverkkoperhonen tuli luontotiimin sisällä puheeksi, ja selvisi, että edes suunnilleen kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut tiimipäällikkömmekään ei ollut tietääkseen koskaan törmännyt siihen. Uudenmaan keskiosissa laji on vielä kohtalaisen tavallinen, mutta kun mennään maakunnan länsipuolelle, myydään ei-oota: Karjaan länsipuolella on Lajitietokeskuksen mukaan tehty tällä vuosituhannella tasan yksi havainto, sekin epävarma. Ilmankos varsinaissuomalainen tiimipäällikkö halusi nähdä edes Teams-videopuhelun välityksellä toukkia livenä (spoileri: niitä siis löytyi). Yhdelle tavis, toiselle ekstraspessua, näin se joskus menee.

Selvittäjä hankkeen kätilönä

No niin, parin luontotyyppiselvityksen yhteydessä kesällä hoksasin siis aikuisia yksilöitä lentämässä hankealueilla tai niiden tuntumassa. Tietenkin vastuulliset toimijat haluavat selvittää asian perin pohjin, jottei tapahdu vahinkoa, josta voisi pahimmassa tapauksessa koitua harmeja. Taaskaan en voi puhua näistä hankkeista tai toimijoista sen enempää, liikesalaisuuksia, tiedättehän. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että selvityksessä 1 liikuin Päijät-Hämeen maisemissa, selvitys 2 puolestaan vei meikämaisterin kotiseuduille Etelä-Karjalaan. Jälkimmäisessä tapauksessa kirjoverkkoperhosten esiintymistä hankealueella oli jo ennakoitu ja asiasta keskusteltu kunnan ympäristöviranomaisen kanssa. Selvitys oli tälle vain luonnollinen jatke.

Ennen maastoon singahtamista pitää tietenkin tehdä kotiläksyt. Muistiinpanot esiin. Missä päin edellisellä selvityskäynnillä kasvoikaan maitikoita? Missä näin kirjoverkkoperhosen lentelemässä? Laji.fi auki. Oliko lähistöltä aiempia havaintoja? Muuta huomioitavaa? Jes, hyvä, näiden pohjalta saa suunniteltua jo, missä ja miten liikkuu maastossa, jotta saa kaiken käytyä läpi. Vielä ajankohta kuntoon. Selvityksen aikaikkuna ei ole kuin muutaman viikon pituinen, sinne muun ohjelman väliin pitää siis saada mahtumaan pari selvitystä, joista toinen on kaksipäiväinen. Lukitaan saman tien päivät X, Y ja Z. Toivottavasti ei ainakaan sada... Ekan kohteen maanomistajalle pitää vielä ilmoittaa, koska hän halusi olla mukana touhua ihmettelemässä.

"Jokisen Valtteri Welado Designilta terve. Sitä perhoshommaa olisin tulossa tekemään päivänä X. Jaa, huono päivä vai? Niin no, saan tehtyä sen kyllä seuraavanakin, ei siinä. Jes, sovitaan sitten päiväksi X+1. Tähtään siihen, että olen perillä kello luvulta. Hyvä, nähdään silloin."

Maastoon kyykkimään maltilla

Ensimmäisen selvityksen h-hetki koittaa. Maastovermeet päälle, loput takakonttiin, kameraa unohtamatta, äijä ratin taakse ja matkaan. Google Maps oli oikeassa, ja pääsin perille juuri oikealla kellonlyömällä. Maanomistajankin kanssa kohdattiin kevyen sähläämisen jälkeen. Maasto kutsuu jo vahvasti, sinne siis. Paikat näyttävät tutuilta edellisen käynnin jäljiltä, mutta kangasmaitikat alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä. Niitä on vähän siellä sun täällä, mutta melkein kaikki ovat jo ruskeita ja kuihtuneita, muutama vielä jaksaa kukkia. Kyykistellään ja silmäillään tarkasti maitikoita. Ei mitään. Muutama askel eteenpäin ja taas vähän kyykitään. Kuvio tulee hyvin nopeasti tutuksi päivän edetessä.

Pidän tätä ja vastaavia selvityksiä vähän sellaisina artesaanityyppisinä selvityksinä. Tehdään hissukseen ja hartaudella sen sijaan, että ravattaisiin alue läpi kovaa kyytiä ja yritetään ehtiä havaita kaikki tarpeellinen. Ei, tässä maltti on valttia, ja pitää jaksaa havainnoida, koska pieni seittipesä jää herkästi huomaamatta liiassa tohinassa. Maitikkakasvustoa toisesta suunnasta katsomalla saattaakin nähdä pesän, joka vastakkaiselta puolelta jäi lehtien piiloon. Päivässä ei kovin suurta aluetta ehdi käydä läpi, jos – ja tietenkin kun – hommat haluaa tehdä kunnolla.

Maastopäivän päätteeksi käteen jäi pelkkää tyhjää. Musta Pekka. Ei näkynyt toukkia, ei seittipesiä. Pieni pettymys on hiipinyt mieleen, koska olisin mieluusti nähnyt toukkia. Asiakas on tietysti tyytyväinen, koska ei tullut direktiivilaji hankaloittamaan hankkeen eteenpäin viemistä. Siinä mielessä tämä konsulttikin voi toki olla tyytyväinen, asiakkaallehan tässä lopulta töitä tehdään ja toivotaan, että suunnitelmiin ei tule ylimääräisiä mutkia. Eihän luontoselvittäjä halua kuin varmistaa, että mikään arvokas ei joudu hankkeen tieltä jyrätyksi. Luonnonsuojelua tämäkin, kun osaa katsoa asiaa oikein päin. Tärkeä motivaattori. Ehkä toukkia tulee vastaan seuraavan tapauksen äärellä.

Kelataan eteenpäin seuraavan selvityksen maastopäivään. Ollaan syyskuun ihan alussa, ja sää on pääosin pilvinen mutta ei vielä syksyisen viileä. Hieno päivä tehdä selvitystä siis. Pysäköin auton selvitettävän alueen nurkalle ja harpon metsän puolelle. Sananjalat saavat kyytiä, kun meikämaisteri painaa kohti maitikkaesiintymää. Taas silmät auki ja tiirailemaan mahdollisia valkoisia seittejä kasvien seassa. Vartin pyörimisen jälkeen jysähti. Seittiä, seitissä kiipeilemässä pieniä, mustia toukkia. Onko ne niitä? Kaivan kameran esiin ja napsin käsitarkenteisesti kuvan toisensa perään, jotta edes muutama olisi tärähtämätön ja hyvin tarkennettu. Toukkiahan ei saa häiritä, eikä niitä varsinkaan saa koskea tai poimia seitistä. Miten lähelle viety kameran linssi häiritsee niitä, on kysymysmerkki. Ei niitä onneksi vaikuttanut ujostuttavan.

Evoluution oikea käsi

Väliin pieni syrjähyppy pääpolulta. Olen käynyt tänä vuonna useampia keskusteluja ihmisten kanssa työstäni. Erityisesti on noussut esiin, miten mahtavaa on voida liikkua luonnossa päivästä toiseen. "Voisipa itsekin..." No, ei se aina ole ihan ultimaattisen hohdokkainta kuitenkaan. Pieni esimerkki valaiskoon, miten hopeareunuksen keskelläkin on ihan vain pilvi.

Tiedätte, te molemmat lukijani, hiljaisen syyssateen ropinan. Mitäs jos ropinassa vesipisarat korvataan hirvikärpäsillä? Jälkimmäisellä kirjoverkkoperhosselvityksellä tilanne oli koko lailla sellainen, eikä edes paljon liioiteltuna vaan kevyesti vain värejä korostettuna. Monelle hirvikärpänen – tai oikeammin hirventäikärpänen – on kauhein mahdollinen ötökkä, peittoaa mennen tullen paarmat, jopa puutiaiset. En minäkään niitä varsinaisesti fanita, mutta jotkut tuntuvat suorastaan vihaavan. Viha on kovin voimakas sana, mutta minä en edes inhoa hirvikärpäsiä. Itse asiassa ne saavat minulta ison peukun. You know, kynnen kohdalta ja mieluusti jotain vähän kovempaa vasten... Ilmaisen asian niin, että olen vain tykkäämättä niistä. Hyvin aktiivisesti tykkäämättä.

"Itsehän olet alasi valinnut", saattaisi kärkkäämpi tokaista. No niin olenkin enkä valita ollenkaan. Työssä kuin työssä on nurjat puolensa, eikä nurmi suinkaan aina ole vihreämpää aidan toisella puolella. Omassa tilanteessani en koe mitään halua, saati tarvetta, edes tähyillä sen aidan suuntaan. Erityisesti biologin pitää pystyä sietämään luontoa työssään, vaikka siinä tulisikin nitistettyä muutama inisijä tai surisija häiritsemästä duunia.

Koen tämän hirvikärpäsharvennuksen oikeastaan meidän kaikkien hyväksi tekemäkseni työksi. Hirvikärpäset ovat nimittäin luultavasti maailman tyhmimpiä eläimiä. Koirien jälkeen (sori, koiraihmiset). Kun poistan joukosta yksilöt, jotka eivät erota valkoiseen paitaan pukeutunutta biologia tummanpuhuvasta hirvestä, jäljelle jää enemmän niitä fiksumpia yksilöitä, jotka ehkä jopa erottaakin nämä kaksi. Luonnonvalintaa aidoimmillaan. Näin tyhmät eivät pääse viemään tyhmyysgeenejään seuraaville sukupolville, ja lopulta meillä on pelkkiä fiksuja hirvikärpäsiä, jotka eivät turhaan hyökkäile isäntäeliöiksi soveltumattomien ihmisten kimppuun.

Ainakin toivon kovasti niin.

Viivan alla ainakin viisikymppiä

Palataan vaihteeksi toukkien pariin. Matka jatkui maitikoiden keskellä, ja silmät pyyhkivät kasvustoja ja etsivät lisää seittejä. Turhaan. Ei ollut tässä selvitettävän alueen osassa enempää. Kävely kohti seuraavaa paikkaa, jossa maitikoita kasvoi. Tyhjää, samoin seuraavassa, ja sitä seuraavassa. Itse asiassa koko loppupäivän aikana en löytänyt enää toukan toukkaa. Yksi mahdollinen seittipesä tuli vastaan, mutta se oli ilman asukkaita, eikä jätöksiäkään näkynyt. Vääriä positiivisia ei hyväksytä, joten päivän saaliiksi jäi tuo yksi seittipesä.

Seuraava päivä, uusi kulkureitti. Mukavassa säässä on kiva tehdä luontoselvityksiä. Ei liian kuuma, ei liikaa tuulta, ei sadetta. Vain niitä hirvikärpäsiä. Todella paljon. Palkinnoksi tästä kaikesta toisen päivän seikkailusta sain nähdä toukkia. Kameralla napattu kuva paljasti, että niilläkin mokomilla oli eri väriset karvat kuin kirjoverkkoperhostoukilla. Koko kahden päivän saldoksi jäi yksi seittipesällinen toukkia ja päänahallinen hirvikärpäsiä. Loppuvaiheessa nimittäin luovutin niiden nyppimisen, koska tuntui, että puolet ajasta meni niiden lahtaamiseen. Tukikohdassa tarjoilin niille kylvyn. En laskenut, mutta vessanpöntössä lillui niitä silmämääräisesti arvioituna viitisenkymmentä. Paidan alta putkahti vielä jokunen lisää. Mutta en edelleenkään valita, koska pääsin kulkemaan luonnossa ja näin niitä toukkiakin.

Hyvin nukutun yön jälkeen ajelin kotiin. Edessä olisi vielä havaintopisteiden ja reittien vieminen QGIS-paikkatieto-ohjelmaan. Selvitysraporttien tekeminen sinne jonoon akuutimpien perään vuoroaan odottamaan. Tätä kirjoitettaessa ensimmäinen raporteista on jo valmis, toinen vielä työn alla. Siltikin riittää vielä intoa näpytellä blogitekstiä. Hullu miesoletettu, sanovat. Ehkä siinä on vähän perää.

Meitä Welado Designin biologejahan saa tosiaan piinata muillakin selvityksillä. Ollaan valmiita kuin partiopojat, -tytöt ja -muut säntäämään kesän kynnyksellä maastoon ja tekemään luontoselvityshaaveista totta. Yhteyksissä voi olla minuun tai Terhi Korvenpäähän (etunimi.sukunimi@welado.fi). Mutta kannattaa toimia nopeasti, parhaat ensi kauden selvitykset myydään nopeasti loppuun!

Ai muuten, hirvikärpäsiä putkahteli kotona vielä viikonloppuna vaatteista kodinhoitohuoneen lattialle ja myöhemmin pesukoneestakin.

Lähteinä on käytetty seuraavia:

• Lajitietokeskuksen aineistot
• Nieminen M. & Nupponen K. 2017. Kirjoverkkoperhonen (Euphydryas maturna Linnaeus, 1758). – Julkaisussa: Nieminen, M. & Ahola, A. (toim.), Euroopan unionin luontodirektiivin liitteen IV lajien (pl. lepakot) esittelyt, s. 131–134. Suomen ympäristö 1/2017.

Kuvat Valtteri Jokinen, käyttö ilman lupaa kielletty.